Simo makasi vaatteet kosteina märällä hiekkarannalla. Hän näki sinistä taivasta ja palmuja, ja mietti, jokohan hän oli saapunut matkakohteeseensa. Vaikka muistia häiritsi jokin.. Eikö siinä tapahtunut jotain välissä? Täällä oli kyllä liian lämmin..
Simo yritti nousta ylös, ja huomasi, että hänen vaatteensa olivat repaleiset. Hän haistoi viidakon kosteuden ja kuuli eläinten ääniä, ja aistiessaan jotakin vierasta hän horjahti, ja shokki sekä järkytys antoivat periksi ja Simo muisti.
Simo kaatui nelinkontin maahan ( uuh, katsokaa sen jalkaa) ja hän muisti kaiken.. Vyöryvät tummat pilvet.. Sateesta kiiltävän laivan kannen.. Aallot.. Viimein, ukkosen, ihmisten huudot.. Paniikin, veden kylmyyden, virtauksen.. Hiekan, tuulessa huojuvat palmut.. Simo jopa kuvitteli vielä näkevänsä salamien jälkikuvia silmissään. "Olenko... haaksirikkoutunut? Tyhjälle rannalle, ilman radiota, yhteyksiä, muuta kuin vaatteeni.. nekin riekaleina", Simo sanoi ontosti, kuin toistaisi jonkun muun sanomaa.
Jaksettuaan nousta Simo tietenkin nousi ja käveli rannalla eteenpäin. Hän melkein kaatui uudelleen, kun näki jotain, joka rikkoi hänen entisen kuvansa rannasta, eli Simon käsityksestä tuosta saaresta. "Raunioita.. temppeli? Saakeli, eihän Lostissakaan ollut raunioita.. Mitä jos löydän seuraavaksi ruumiita? Luita? Ehkä verenhimoisia alkuasukkaita, jotka tahtovat uhrata minut primitiivisille jumalilleen?" Simo kauhisteli, kuitenkin vain mielessään. Järkytys oli vienyt häneltä puhekyvyn.
Simo, joka oli jo kokenut yhden suuren järkytyksen, toipui nopeasti toisesta, ja poimi maasta ihme kyllä metallisen kirveen. "Jees, kirves, en ole sentään ihan tyhjän päällä! Ja tällä voin puolustautua, vaikka alkuasukkailla tai keitä siellä nyt onkaan, on varmaan jousia ja pidempiä kirveitä, keihäitä, joten tämä ei auta.. Mutta tuntuupahan varmemmalta", Simo rauhoitteli itseään. Hänen järjestelmällisessä mielessään kehittyi suunnitelma, miten hän rakentaisi majan, punoisi siihen katoksen, rakentaisi nuotion ja yrittäisi sytyttää tulen.
Simo ryhtyi toimeen.
Tuntien päästä, Simo oli ihmeen kaupalla löytänyt lähiviidakosta homeisen rievun, jonka ripusti suojakseen, heiniä, kiviä tueksi, ja voilá, tuloksena oli laavu. Reikäinen laavu. Hän asetteli kiviä kehään ja täytti sen oksilla. Tulentekoa ei nyt kannattanut yrittää, kun satoi. "Voiko trooppisella saarella sataa?"
Hän kuuli jotakin.. Ihminen! Kirves kädessään mahdollisimman ei-uhkaavasti Simo juoksi vanhan naisen luo, toivoen tämän olevan ystävällinen. "Elämää! Elämää! Aah, ihanaa, että täällä on joku, minä..." hän tajusi, että nainen ei välttämättä tajuaisi hänen kieltään. Nyt tämä oli kuullut hänen huutavan ehkä-kummallisia sanoja kirves kädessään, luulisiko Simon haluavan tappaa tämän?
Simon pudottaessa kirveensä ja vilkaistessa kätensä alta (jo kärsiessään erehdystään) nainen oli jo vastannut hänelle.. "Uusia tulokkaita, vai?" .. tai jotakin sellaista. "Anteeksi?" Simo yritti. "No mitä anteeksi, saari on suuri, ei mitään anteeksi tarvitse pyydellä", nainen sanoi kärkevästi. Simo oli jälleen kuolla järkytykseen. Täällä puhuttiin simlandiaa!
Nainen lähti, Simon pyynnöstä kertomaan tästä muille ihmisille, ja Simo yritti kiivetä kookospalmuun. "Onnistuuhan tämä!" hän ilahtui saadessaan kuudennella yrityksellä kookospähkinästä kiinni.
Alkuasukasnainen noudatti käskyä, kun paikalle tuli yksi keski-ikäinen haaksirikkoismies, toinen haaksirikkoisnainen, jonkinlainen merirosvo varmaankin, sekä viimeisillään raskaana oleva alkuasukas. Simo keskusteli vähän aikaa kahden haaksirikkoisen kanssa, miten he tulivat saarelle jne jne, mutta alkuasukasnaiselle hän ei sanonut sanaakaan, varmaan sen takia, että juuri tämä pisti hänet eniten miettimään..
Kyllä autiolla saarella (ei niin autiolla) tulee uneliaaksi, ja Simo kaatui ihaniin lehviin, ja nukkui, nukkui.. Silmäluomet tuntuivat lihassäie lihassäikeeltä liimautuvat toisiinsa ja hänen rintakehänsä painuvan alas, maan sisään, hengittäminen oli raskasta.. Simo näki unia, jollaisia ei ollut nähnyt sitten teini-ikänsä.
Herättyään Simo puki päälleen repaleiset uimahousunsa, hänellä oli tietenkin koko vaatekertansa mukanaan kaikkialla, mihin ikinä menikin, niin kuin kaikilla muillakin simeillä. Hän oli saanut merirosvonaiselta pitkän, teräväksi vuollun kepin, jolla hän keihästi kaloja. Simo sai yhden oranssin, litteän kalan, eikä suinkaan aikonut syödä sushia nyt kun ei satanut, vaan aikoi iskeä kipinän nuotioon.
"Aargh! Antisushia!" Simo ei osannut kuitenkaan tulen sytytettyään arvioida, kuinka kauan kalaa tulisi pitää nuotiolla, ja siitä tuli liiankin kuuma. Onneksi silti kypsä, ja kalan omalaatuinen maku ja täyttyvästä vatsasta seuraavat endorfiini-purkaukset saivat hänet taas tuntemaan olonsa raukeaksi.
Mummeli levitti sanaa ilmeisesti vieläkin, ja juuri halutessaan mennä nukkumaan Simo sai kiusaantuneena jutella vanhalle miehelle ja tämän teräväpiirteiselle ja rumalle tyttärelle, ja Simosta tuntui, että häntä oltiin naittamassa tuolle tytölle. Suuresta, sinisestä opaalista huolimatta hän ei ollut kiinnostunut, ja mies sekä tyttö saivat poistua.
Tuli paloi, ja paleleva Simo asettui sen ääreen hämärtyvälle saarelle. Hän oli vahingossa haaksirikkoutunut hyvin lähelle erästä alkuasukkaiden tapaamispaikkaa, joten villieläimistä ei ollut kovin suurta huolta.. hän tunsi olonsa hyväksi vaipuessaan hiekkaisille heinille tulenkajon paistaessa suljettujen luomien läpi. "en tarvitse mitään Lostia", Simo ajatteli puoliksi unessa nukahtaessaan.
